DC

9/16/2012

Sunnuntai-iltapäivän kunniaksi hipsittiin Villen kanssa keskustaan katsomaan amerikkalaista jalkapalloa.

Oli isoa ja mahtipontista, kuten odottaa saattaa. Yleisö mylvi niin kuin kymmenistätuhansista ihmisistä nyt voi ääntä lähteä, oli cheerleadereita ja torvisoittokunta ja mitä kaikkea. En yleensä perusta urheilusta, mutta nyt oli myyty. Pelikin oli jännä loppuun saakka, ja metroon oli ihana ahtautua iloisten, voittoa juhlivien ihmisten kanssa.

Ja kun sukellettiin areenan ovista keskustan tornitalojen väliin, hiljalleen syttyvien katulamppujen valaisemille kaduille, annoin taas St. Louisille anteeksi sen, että useimmiten näen siitä vain betonilähiöitä ja valtateitä. Tällaisten hetkien takia sitä jaksaa asua missä tahansa maailmassa.

Ihannemaahanmuuttajista ja muista myyteistä

Sopeutuminen elämään jenkeissä ei ole ollut varsinaisesti niin helppoa. Muistan, kuinka Suomen lähtöorientaatiossa suhtauduin vähän hymähdellen kulttuurisokkiin ja muuhun, varsinkin mahdollisiin pakko-oireisiin. Mutta niin sitä joutuu ihminen nöyrtymään: Kun pyörin taas pihalla ahdistuksissani ja mietin, että onko OK käydä seitsemännen kerran tarkistamassa, onko ovi lukossa ja kissat sisällä, oli pakko todeta, että mieli tekee mitä mieli tekee. Jatkuva tarve pestä käsiä saattoi liittyä jotenkin tänhetkisen kämpän kuntoon (=kauhein läävä ikinä), mutta oli siinä kyllä jotain muutakin. Kun maailma heitetään ylösalaisin ja kaikki on uutta ja ennakoimatonta, tekee mieli kaikkensa, että edes jokin elämässä olisi hallittavaa. Vaikka sitten teettämällä järjettömältä tuntuvia toimintoja monta kertaa putkeen.

Jotenkin paine tästä kaikesta ja menneen kuukauden kiire tuli päätepisteeseensä viime viikon lopulla. Lyhyesti: Olin torstaina kulttuurienvälisen psykologian luennolla, jossa käsiteltiin akkulturaatioprosessia (lyhyt johdatus aiheeseen täällä). Olin ihan poikki, enkä saanut sanotuksi mitään kommenttia, vaikka aihe kosketti läheisesti ja tällä kurssilla tuntiosallistuminen on erityisen tärkeää. Tulin kotiin ihan hajalla siitä, etten osaakaan mitään ja olen maailman huonoin maahanmuuttaja. Että kaikki muut sopeutuu nopeammin ja paremmin eikä ainakaan ole näin väsyneita. Oh, well. Te varmaan tiedätte jo mihin tämä on menossa :D

No, näillä romahduksilla on aina tapansa tulla siihen pisteeseen, jossa lopulta otetaan itseä niskasta kiinni. Tässä tapauksessa oli vaan pakko todeta itselle, että kuule, nainen, sinä nyt et ole vaan sitä sorttia joka sopeutuu mihinkään uuteen ilman päiväunia, joten parempi lopettaa se tuulimyllyjä vastaan taistelu ja nukkua ne päikkärit. Joten nukuin sitten perjantaina päikkärit (tai kolmet, jos tarkkoja ollaan) ja jotenkin se elämä alkoi taas näyttää vähän valoisammalta. Sellaiselta, että ehkä tästä kuitenkin selvitään kunnialla.

Jälkeenpäin eilen mietin, että tuskin kukaan tahallaan haluaa olla se huono maahanmuuttaja. Kaikki kuitenkin yrittävät sopeutua, edes jotenkin, ja tekevät sen niin hyvin kuin vaan omista voimavaroistaan käsin pystyvät. Tämän takia on varmaan hyvä (vaikka yli-ihmisyys olisikin niin kivaa) että psykologin tai sosiaalityöntekijän työtä ei aina teekään se maailman suvereenein ihminen.    Tavallaan mennyt kuukausi oli aika kauhea, mutta toisaalta jatkossa mietin kahdesti, ennen kuin kyseenalaistan toisen ihmisen kokemuksen jonkun asian vaikeudesta.

Joten ihmiset, nukkukaa päiväunia. Tai menkää vaahtokylpyyn ja juokaa samalla lasi viiniä. Ne on ihan olennaisia asioita elämästä selviämiselle :D Tai jos ette itse halua, antakaa ainakin muille mahdollisuus.

9/15/2012

Nukuttuani kahdet pitkät yöunet ja vietettyäni perjantain kirjoja, torkkuja ja kissojen rapsuttelua -teemaisesti olen melkein valmis rakastamaan tätä paikkaa taas. Ihan ok se on, että metromatka ostarille kestää tunnin, koska eihän tässä nyt mihinkään kiire ole, ja jotenkin loputtoman betonisissa parkkitaloissakin on omaa kummallista kauneuttaan. Joskus kivojenkin asioiden väliin jättäminen on maailman paras idea. Chicagoon kyllä pääsee toistekin, sitten kun akut on ladattu täyteen ja jaksaa ottaa taas uutta vastaan.

Sen sijaan, että olisin perjantaina kierrellyt Chicagossa, nukuin ties kuinka monet päikkärit ja katsoin pari ihan mahtavaa ohjelmaa. Mulla on tällä hetkellä n. kaksi lukijaa, mutta vingun silti: Katsokaa nämä.

   

Babies-dokumentti. Mulla on täällä meneillään kulttuurienvälisen psykologian kurssi, ja ehkä siihenkin liittyen tämä kolisi ja kovaa. Loppujen lopuksi, ulkoisista eroista huolimatta, me ollaan kaikki niin samanlaisia. Ja lapsista kasvaa ihan täysipäisiä, vaikka niillä olisikin vuohi kylpyammeessa :)

Ja sitten: Jill Bolte Taylor Oprahissa.

Koko aivohalvauksen neuropsykologia on sinänsä ihan järjettömän kiinnostavaa, mutta sen lisäksi Taylorilla on niin hienoja oivalluksia. Kuten se, että "I'm wounded, not stupid", ja että kaiken näennäisen toimintakyvyttömyyden takana on ihminen, joka yhä aistii ja ymmärtää miten häntä kohdellaan.

Pistää vähän miettimään, miten kohtelee kanssaihmisiään.

9/12/12

Toteen käyvissä unelmissa on jotain katkeransuloista. Ehkä juuri siinä, etteivät ne koskaan toteudu juuri niin kuin oli ajatellut: Elämällä on kummallinen tapa vääntää mutkat suoriksi ja niskat kieroon. Tehdä asioista vähän helpompia, vähän vaikeampia, vähän todellisempia kuin mitä oli kuvitellut.

Mekin kerrottiin toisillemme tästä matkasta niin monta tarinaa. Sitten kun ollaan jenkeissä... Matka tänne oli maalattu yhteisillä unelmilla, tarinoilla kahdesta muskettisoturista, yhteisestä seikkailusta maailmalla. Meidän piti nähdä yhdessä kaikki ja matkussa maailman ääriin.

Ja nyt kun olen täällä, jumissa pienessä nurkassa valtateiden välissä, huomaan kaipaavani jonnekin aivan muualle. Me ja Barcelona, Praha, New York, Oulu - ne ajat kun saatettiin vaan hypätä yhdessä autoon, bussiin, junaan tai metroon, lähteä kaupungille syömään jäätelöä tai vain kuljeskelemaan katuja pitkin. Kun ei ollut muita, kun oli vain me kaksi. Me olemme juuri siellä mistä niin paljon unelmoimme, mutta jollain tavalla maailma tuntuu nyt olevan kauempana kuin koskaan.

Tai ehkä se on vain tämä tukahduttava kuumuus ja tiepölyn tuoksu, joka tekee kaikesta vielä niin sumuista. Elämä, tai ainakin minun elämäni, on jossain muualla kuin Walmartin loputtomiin avautuvilla parkkipaikoilla, sen tiedän jo nyt. Kun vain vielä löytäisi tien täältä pois.

9/11/12

Jotkut asiat tajuaa vasta viikkojen, kuukausien jälkeen.

Niin kuin sen, että koti tavaroineen on enää vain pari kalustetta, kasa pahvilaatikoita ja kaksi matkalaukkua. Että jotain on jätetty taakse. Että kaikki tuttu on tuhansien kilometrien päässä - kaukana, mutta yhä olemassa. Ja että minä olen yhä minä, me olemme yhä me, vaikka ympäriltä on riisuttu melkein kaikki se mitä kutsuimme omaksemme. Tämä on niin kaukana, mutta silti niin lähellä.

Oikeastaan aloin miettiä tätä kaikkea vasta eilen aamulla, juoksulenkillä. Aamu oli kirpeä, ensimmäinen koko täälläoloaikana, ilmassa tuoksui syksy vaikka mittari lähenteli pariakymmentä. Käännyin puistotielle ja ohitin tähtilippua kantavien talojen rivit. Ja yhtäkkiä muistin, kirkkaammin kuin ennen, sen hetken kun tuntien lennon, jonottamisen ja odottelun jälkeen, tullivirkailija leimasi viimeisetkin paperit, ojensi ne ja hymyili: "Welcome to America!"

Ja siinä se oli kaikki, ympärillä: Sininen taivas, omakotitalot ja tähtilippujen rivit. Kummallinen, yksi pieni osa valtavaa mannerta, mutta silti pala sitä samaa unelmaa vapaudesta.

Me ollaan ihan oikeasti täällä.