Jotkut asiat tajuaa vasta viikkojen, kuukausien jälkeen.
Niin kuin sen, että koti tavaroineen on enää vain pari kalustetta, kasa pahvilaatikoita ja kaksi matkalaukkua. Että jotain on jätetty taakse. Että kaikki tuttu on tuhansien kilometrien päässä - kaukana, mutta yhä olemassa. Ja että minä olen yhä minä, me olemme yhä me, vaikka ympäriltä on riisuttu melkein kaikki se mitä kutsuimme omaksemme. Tämä on niin kaukana, mutta silti niin lähellä.
Oikeastaan aloin miettiä tätä kaikkea vasta eilen aamulla, juoksulenkillä. Aamu oli kirpeä, ensimmäinen koko täälläoloaikana, ilmassa tuoksui syksy vaikka mittari lähenteli pariakymmentä. Käännyin puistotielle ja ohitin tähtilippua kantavien talojen rivit. Ja yhtäkkiä muistin, kirkkaammin kuin ennen, sen hetken kun tuntien lennon, jonottamisen ja odottelun jälkeen, tullivirkailija leimasi viimeisetkin paperit, ojensi ne ja hymyili: "Welcome to America!"
Ja siinä se oli kaikki, ympärillä: Sininen taivas, omakotitalot ja tähtilippujen rivit. Kummallinen, yksi pieni osa valtavaa mannerta, mutta silti pala sitä samaa unelmaa vapaudesta.
Me ollaan ihan oikeasti täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti