Toteen käyvissä unelmissa on jotain katkeransuloista. Ehkä juuri siinä, etteivät ne koskaan toteudu juuri niin kuin oli ajatellut: Elämällä on kummallinen tapa vääntää mutkat suoriksi ja niskat kieroon. Tehdä asioista vähän helpompia, vähän vaikeampia, vähän todellisempia kuin mitä oli kuvitellut.
Mekin kerrottiin toisillemme tästä matkasta niin monta tarinaa. Sitten kun ollaan jenkeissä... Matka tänne oli maalattu yhteisillä unelmilla, tarinoilla kahdesta muskettisoturista, yhteisestä seikkailusta maailmalla. Meidän piti nähdä yhdessä kaikki ja matkussa maailman ääriin.
Ja nyt kun olen täällä, jumissa pienessä nurkassa valtateiden välissä, huomaan kaipaavani jonnekin aivan muualle. Me ja Barcelona, Praha, New York, Oulu - ne ajat kun saatettiin vaan hypätä yhdessä autoon, bussiin, junaan tai metroon, lähteä kaupungille syömään jäätelöä tai vain kuljeskelemaan katuja pitkin. Kun ei ollut muita, kun oli vain me kaksi. Me olemme juuri siellä mistä niin paljon unelmoimme, mutta jollain tavalla maailma tuntuu nyt olevan kauempana kuin koskaan.
Tai ehkä se on vain tämä tukahduttava kuumuus ja tiepölyn tuoksu, joka tekee kaikesta vielä niin sumuista. Elämä, tai ainakin minun elämäni, on jossain muualla kuin Walmartin loputtomiin avautuvilla parkkipaikoilla, sen tiedän jo nyt. Kun vain vielä löytäisi tien täältä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti