Nukuttuani kahdet pitkät yöunet ja vietettyäni perjantain kirjoja, torkkuja ja kissojen rapsuttelua -teemaisesti olen melkein valmis rakastamaan tätä paikkaa taas. Ihan ok se on, että metromatka ostarille kestää tunnin, koska eihän tässä nyt mihinkään kiire ole, ja jotenkin loputtoman betonisissa parkkitaloissakin on omaa kummallista kauneuttaan. Joskus kivojenkin asioiden väliin jättäminen on maailman paras idea. Chicagoon kyllä pääsee toistekin, sitten kun akut on ladattu täyteen ja jaksaa ottaa taas uutta vastaan.
Sen sijaan, että olisin perjantaina kierrellyt Chicagossa, nukuin ties kuinka monet päikkärit ja katsoin pari ihan mahtavaa ohjelmaa. Mulla on tällä hetkellä n. kaksi lukijaa, mutta vingun silti: Katsokaa nämä.
Babies-dokumentti. Mulla on täällä meneillään kulttuurienvälisen psykologian kurssi, ja ehkä siihenkin liittyen tämä kolisi ja kovaa. Loppujen lopuksi, ulkoisista eroista huolimatta, me ollaan kaikki niin samanlaisia. Ja lapsista kasvaa ihan täysipäisiä, vaikka niillä olisikin vuohi kylpyammeessa :)
Ja sitten: Jill Bolte Taylor Oprahissa.
Koko aivohalvauksen neuropsykologia on sinänsä ihan järjettömän kiinnostavaa, mutta sen lisäksi Taylorilla on niin hienoja oivalluksia. Kuten se, että "I'm wounded, not stupid", ja että kaiken näennäisen toimintakyvyttömyyden takana on ihminen, joka yhä aistii ja ymmärtää miten häntä kohdellaan.
Pistää vähän miettimään, miten kohtelee kanssaihmisiään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti